Märkäpuku-uintitesti 1900m

Kuten jo eilen nopeasti mainitsin, oli illalla ohjelmassa 1900m märkäpuku-uintitesti. Testi uitiin normaalilla torstai-illan lepakkovuorolla (20.30-21.30) Nokian uimahallissa, joka on kuulemma ainoa alueen halleista, jossa märkäpuvulla kärsii uida veden lämpötilan vuoksi, joka siis Nokialla on kaikkein alhaisin. Olen kerran aiemmin uinut märkäpuvulla hallissa reilu kuukausi sitten, jolloin teimme 10*100m ja olo tuntui hyvin tukalalta koko ajan. Siksi ja myös elämäni pisimmän yhtämittaisen uintimatkan edessä tunsin oloni jännittyneeksi ja autossa istuikin hyvin puhumaton tyttö puristaen uintikassia sylissään rystyset valkoisina matkalla kohti Nokian uimahallia.

Uintitesti alkoi samoilla fiiliksillä kuin edellinen märkäpukukokeilu hallissa: oli kuuma ja puku kuristi niin, että tuntui ettei saisi hengitettyä. Lisäksi 1900m uintihan tarkoittaa 25m altaassa 38 edestakaista kierrosta ja minä hölmö aloin testin alussa laskea kierroksia. Pääsin kahdeksaan, siis 400m kohtaan, ja tajusin, että on vielä 30 jäljellä. Epätoivo iski, tuli entistä kuumempi ja pukukin kuristi vain pahemmin.

Sitten päätin lopettaa kierrosten laskemisen, olihan altaan reunalla kierroslaskija ja ajanottaja, ja yhtäkkiä olo parani. Unohdin sen, että on kuuma eikä puku enää hankaloittanutkaan käännöksiä ja kuristaminenkin loppui. Hetken päästä en enää edes muistanut, montako kierrosta oli uitu ja montako saattaisi olla jäljellä ja pääsin tilaan, jossa ikään kuin unohdin kaiken ympärillä olevan ja uin vain pitäen edellä menevän varpaat sormieni ulottuvissa. Uinti muuttui mukavaksi, helpoksi ja rennoksi ja matkan toisesta puolikkaasta sai oikein nautiskella.

Kello pysähtyi ajassa 30.24 ja olin siihen hyvin tyytyväinen. Testin tarkoituksena ei ollut tehdä omaa maksimisuoritustaan vaan lähinnä kontrolloida sitä, missä tällä hetkellä mennään, ja ainakin minulla tuntemukset olivat matkan aikana jossain I - ja II - alueiden välissä (asteikolla I= kevyt -> IV= kovaa). Testin ajan uin kokoajan peesissä ja yksin uitaessa sama matka samaan aikaan olisi toki saanut ahdistaa itseään huomattavasti enemmän, mutta toisaalta kisatilanteessakin olisi pyrkimys päästä uimaan ryhmässä yksinäisen räpistelyn sijaan. Syksyn ja talven kärsivällinen kaakeleiden tuijottelu alkaa siis kantaa hedelmää muussakin kuin lyhyiden matkojen aikojen kehityksessä. Uskon tai ainakin toivon, ettei ensi kesänä tarvitse lähteä yksinään pyöräosuudelle kaikkien muiden tyttöjen painellessa minuuttikaupalla edessä, kuten Kuopion kisassa viime kesänä.

Lajista, joka pelotti minua niin paljon, että lykkäsin triathlonkokeiluani 8 vuodella eteenpäin, on reilussa puolessa vuodessa tullutkin se laji, jonka suhteen oma fiilis on tällä hetkellä kaikkein paras.