Koulustressiä ja triathlonpohdintaa

Heippahei,

hengissä ollaan, vaikka hiljaista onkin ollut täällä nettimaailmassa. Viime viikonloppuun osui kouluhommien osalta sellainen rypistys, että jotenkin puhti on ollut poissa kaiken ns. älyllisen toiminnan osalta koko viikon, eikä minua ole juurikaan edes huvittanut lukea muiden blogeiluja, saati sitten kirjoittella tänne omaani. Maanantaille osui parin isomman tehtävän deadlinet sekä myös tentti, joka oli kaiketi yliopistourani toisiksi viimeinen (!). Tentti oli tietysti vielä opinnoistani sitä suuritöisintä mahdollista asiaa, eli julkisoikeutta ja nippelitiedon lukemista riitti lähes stressaamiseksi asti. Tommilla oli onneksi sama tentti, joten viimeisenä keinona tuli testattua ihan uusi ja teholtaan ilmeisen hyvältä vaikuttanut tenttiinlukutapa: minä luin tenttimatskuja ääneen ja Tommi-raukka joutui kuuntelemaan luentaani neljä tuntia putkeen.

Treenien puolesta ollaan menty monipuolisella perusmeiningillä. Tiistaina kävin taas rimpuilemassa muiden perässä Pirkkahallilla juoksukengät jalassa ja tänään olisi vielä edessä 1900m märkäpuku-uintitesti. Vähän jännittää, sillä se on pisin koskaan putkeen uimani matka, eikä tässä mielentilassa paljon lohduta, että syksyn ja talven ajan olen tahkonnut altaassa välillä montakin kertaa viikossa yli 5km uintiohjelmia, vaan jännitys on verrattavissa lähes Pyhäjärvijuoksuja edeltävään olotilaan. Mutta onpahan sitten tämän illan jälkeen ainakin testattu tulevia vuosia varten, miltä se puolimatkan triathlonin aloituslaji saattaisi tuntua.

Kaikki treenikaverini valmistautuvat puolimatkalle tai sitä pidempiin triathlonkoitoksiin ensi kesäksi, joten olen hieman porukan kummajainen. Valmentajan kanssa on tehty päätös jo tässä vaiheessa, että pidemmät matkat saavat vielä toistaiseksi jäädä muiden kisattavaksi ja yritän itse hakea vauhtia ja kolmen lajin yhdistämisen kokemusta lyhyempien matkojen kautta.

Taustani huomioonottaen tämä on mielestäni viisasta: päälajini suoritus kesti ratapyöräilyssä 4 minuuttia ja juoksulenkeistä oli ennen viime kesää taukoa käytännössä melkein 8 vuotta, jotka vietin kiinteästi vain pyörän selässä (ja hiihtäen), jos muutamia satunnaisia syksyn juoksenteluja ei lasketa mukaan. Lisäksi aika kesäkuu 2010 - huhtikuu 2011 meni enemmän tai vähemmän toipilaana ja hyvin pienellä treenillä. Näin ollen minulla ei ole sellaista pohjaa, jota pitkiin suorituksiin tarvitaan ja liiallisella ahnehtimisella todennäköisesti tuhoaisin jalkani tai innostukseni, pahimmassa tapauksessa molemmat.

Minulla itselläni ei ole mitään hinkua pitempien matkojen kimppuun hyppäämiselle ja tuleva kesä kertookin paljon siitä, mihin suuntaan tässä on syytä lähteä panostamaan. Suuri haaveeni on yrittää päästä lyhyemmillä matkoilla sellaiseen vauhtiin, että voisin koittaa siipiäni kansainvälisissä kilpailuissa muutaman vuoden sisällä ja katsoa, kuinka pitkälle voisin lajin parissa päästä.

Haasteellista tässä on toki se, että vahvin lajini, pyöräily, on vähiten merkityksellinen laji näissä lyhyemmissä koitoksissa, joissa peesivapaina tärkeintä lienee päästä hyvässä asemassa ylös vedestä ja sopivaan pyöräporukkaan, jossa heikompikin pyöräilijä tulee helposti mukana ja juoksu sitten lopulta ratkaisee hyvin paljon. Pidemmillä matkoilla vahvasta pyöräilyosuudesta olisi ns. enemmän hyötyä, kun jokainen joutuu ajamaan pyörällä yksinään ja ajallisesti pyöräilyosuus nielee selkeästi isoimman palan koko suorituksen kestosta.

Voi olla, että ensi kesä näyttää sen, ettei lyhyille matkoille ole järkeä panostaa kaikkeaan juurikin edellä mainitusta syystä, vaan on järkevämpää seurata treenikavereiden jalanjälkiä ja lähteä rakentamaan määrätietoisesti triathlonuraa pidempien matkojen suuntaan. Mutta ainakin vielä mennään näin ja ollaan treeniporukassa se poikkeus, joka vain hämmästelee ja ihastelee muiden mielettömiä tuntikausia kestäviä suorituksia.

Vaikka Joroisten puolimatkan SM-kisa onkin varmasti suomalaisittain se kesän suurin ja hienoin triathlontapahtuma, en halua mistään hinnasta lähteä kisaan vielä ensi kesänä. Minä en halua lähteä puolimatkalle tekemään omaa väsytystaisteluani ja arpomaan pääsenkö maaliin vai enkö. Lähden puolimatkalle mukaan ensimmäistä kertaa vasta sitten, kun minun on realistista tavoitella aikaa, joka on lähempänä neljää ja puolta kuin viittä tuntia. Lähden puolimatkalle vasta sitten, kun en näe enää painajaisia viikkoa ennen Pyhäjärvijuoksua. Lähden puolimatkalle, kun ei tarvitse lähteä matkaan tavoitellakseen vain maaliinpääsyä, vaan voi tavoitella hyvää suoritusta, jonka itselleni luokittelen edellämainittuun aikahaarukkaan.

Ehkä pidän rimaa liian korkealla ja joudun sitä vielä matkan varrella laskemaankin. Ja edelleen korostan, että edellä kirjoittamani ajatus hyvästä suorituksesta linkitettynä tiettyyn aikatavoitteeseen, koskee ainoastaan minua enkä halua sillä arvostella kenenkään muun suorituksia tai aikatavoitteita. Jokainen, joka vaikkapa puolimatkan triathlonista suoriutuu kunnialla, on silmissäni hurjan kova nainen tai mies. Sillä vaikka täällä ruudun takana kuinka paukuttelen henkseleitäni aikatavoitteilla, totuus on se, että tällä hetkellä en todennäköisesti selviäisi edes läpi puolimatkan koitosta. Uinti vielä menisi ja pyörälläkin ajaisin, mutta juoksuun loppuisi tämän tytön matka tai sitten aika pyörisi lähempänä kuutta tuntia. Asennevammaisena(?) puolestaan en kuuden tunnin ajalla halua lähteä laittamaan minkäänlaista numerolappua rintaani, vaan pysyn mieluummin kotona harjoittelemassa. Omalle pääkopalle kun on niin hirveän vaikea kertoa sitä, miksi yhtäkkiä onkin huono, kun on pari vuotta sitten ollut paras. Pääkoppa ei tahdo aina muistaa, että välissä on leikattu polvea ja vaihdettu lajia.